Message from: Maiju Suurnäkki

PÄÄSIÄISVIIKKO KUUBASSA 5.4.2015


TIISTAI PURJEENKORJAAJALLA

Aamulla olemme ajoissa rannassa korjaukseen menossa olevan purjeen kanssa. Porttivahti kysyy, haluammeko taksin ja näyttää portin takana olevaa autoa. Ei, kiitos vain, emme tarvitse, odotamme eilistä taksiamme tähän kello yhdeksäksi. Porttivahti kertoo, että iso vihreä jenkkiauto oli odotellut portilla pitkään, mutta on nyt jo mennyt. Emme ymmärrä, miten niin on mennyt, sovittuun aikaanhan on vielä 10 minuuttia. Porttivahti sanoo, että kello on nyt lähes kymmenen ja näyttää varmuuden vuoksi kännykästä aikaa. Me olemme siis tietämättämme eläneet tulostamme asti neljä vuorokautta väärässä ajassa -no, sattuuhan sitä, tunti sinne tai tänne, mutta taksikuskin puolesta harmittaa, kun on odotellut meitä turhaan.

Hyppäämme tarjottuun taksiin ja pakkaamme purjeen takaluukkuun. Vanha jenkkiauto on tämäkin, "moni kakku päältä kaunis", toteamme, kun tipahdamme jousettoman takapenkin uumeniin. Loppumatkasta yritämme neuvoa kuskia, joka osoitelapusta huolimatta ei löydä perille. Aluetta tuntemattoman turistin ohjeet kaikuvat ensin kuuroille korville ja kuski kääntyy päätieltä ihan väärään suuntaan. Meidän itsepintaisten vastaväitteiden ja muutaman paikallisilta kysytyn ohjeen jälkeen olemme taas purjemaakarin ovella. Luicito ihmettelee huolestuneena, eikö eilen sovittu auto tullutkaan. "Kyllä tuli ja meni, kun meillä on kellossa ihan väärä aika", selitys tyydyttää maanmiehensä käytöksestä huolestunutta miestä.

Luiciton verstaan lattialla saamme purjeen kunnolla auki ja repeämiä ei onneksi löydy enempää, vain ne kaksi, jotka olimme huomanneet. Ammattimiehellä on selvä näkemys, mitä purjeelle tehdään ja luotamme huojentuneina hänen osaamiseensa. Luicito lupaa korjata purjeen huomiseksi ja hinnaksi sovitaan satanen.

KESKIVIIKKO VESIPUTOUKSILLA EL NICHOS

Taas oli aikainen aamuherätys ja olemme jo ennen kello kahdeksaa menossa läheisen hotellin aulaan, josta matkatoimiston auto tulee hakemaan meidät koko päivän kestävälle vesiputousretkelle. Hetken odotettuamme kävelee ovesta urheilullisesti pukeutunut nuorimies Antonio, tulee luoksemme ja kysyy Mariaa Suomesta. Edellisenä päivänä matkatoimiston virkailija kirjoitti henkilötiedot kohtaan vain kaikki kolme etunimeäni ja niistä nyt toinen eli Marja on muuttanut muotoaaan espanjalaiseen kieleen sopivaksi Mariaksi, sopiihan se:-)

Retkiseurueemme ei ole suuri, vain me, kaksi saksalaista nuorta miestä, yksi espanjalainen nuorimies, opas Antonio ja autokuski. Matkaa teemme nykyaikaisella tila-autolla pienten kylien ja maaseudun läpi. Kaikkialla on hämmästyttävän siistiä, kylissä talot ovat pienempiä ja alkeellisimpia, mutta monissa paikoissa näkemiämme hökkelikyliä ei löydy (onko niitä jossakin kauempana tiestä vai onko alin asumustaso tässä sosialistisessa maassa Itä-Karibian oloja parempi?)

Kuubassa kasvatetaan paljon sokeriruokoa ja matkalle pysähdymme pienen kojun luo, jossa myydään juotavaa. Kojun takana on pieni sokeriruokopuristamo. Laitteen käyttäjä työntää nipun sokeriruokoa pyörivän koneen sisään, ilman mitään suojalaitteita -kaikki sormet näyttävät edelleen olevan tallella. Laitteen sivusta valuu sokeriruokomehua kannuun. Saamme jokainen palan halkaistua sokeriruokoa pureskeltavaksi, sitä purraan kuin purukumia ja jämät syljetään maahan. Lopuksi saamme vielä maistaa jäillä viilennettyä sokeriruokomehua. Yllätykseksemme mehu ei ole liian imelää, oikeastaan ihan hyvää, ainakin yksi lasillinen.

Perillä vuoristossa El Nichon alueella on luonnonpuisto, jossa on isohko komea vesiputous (nyt on kuiva kausi lopuillaan, vettä on paljon enemmän kesällä), vesi jatkaa matkaa alaspäin puroja pitkin usean eri luonnon muovaaman altaan kautta. Vihreään metsään on tehty polku kiveämällä ja rakentamalla siltoja purojen yli. Kaikkialla on rauhallista ja hiljaista, linnut livertävät ja aurinko paistaa jossakin puiden yläpuolella jättäen metsän mukavan viileäksi. Altaissa voi uida ja jyrkimmällä kalliolla jopa sukeltaa kuuden metrin korkeudesta alla olevaan pieneen lampeen. Me tyydymme kahlaamaan viileässä vedessä ja katselemaan, kun seurueemme nuoret miehet hyppivät veteen paikallisen sukellusmestari/ensiapumiehen ohjauksessa. Onneksi olimme lähteneet aamulla varhain liikkeelle, saimme lähes koko alueen vain itsellemme, vasta viimeisellä altaalla iso saksalainen turistiryhmä saavuttaa meidät.

Retken hintaan kuuluu myös lounas, jota nautimme alueella olevan ravintolan isolla katetulla terassilla kuunnellen samalla paikallista muusikkoryhmää. Tarjoilu on tyypillistä kuubalaista ruokaa, tuoresalaattia, riisi-mustapapusekoitusta, ihanan ylikypsäksi keitettyä kanaa ja keitettyä kurpitsaa -yksinkertaista, mutta hyvää:-) Lounasta syödessä kyselemme Antoniolta kuubalaisesta elämästä ja hän uskaltautuukin kertomaan asioista, vaikka aiemmin matkalla auton luona ollessa halusi puhua vain luonnosta, koska ei halua menettää työpaikkaansa. Saamme kuulla, että jokaisen kuubalaisen täytyy tehdä työtä elääkseen (vain sairaat, vammaiset ja vanhukset saavat avustusta) ja lähes kaikki tekevät useampaa työtä ansaitakseen riittävästi pärjätäkseen. Antonion mukaan kuubalaisen kuukausiansio yhdestä työstä on vain 25-35 euroa, perusansio ei sanottavsti nouse, vaikka koulutusta olisi enemmän. Valtio maksaa kaiken koulutuksen, kaikki käyvät vähintään 9 vuotta koulua. Yliopiston käyneet selviävät armeijasta vuodella, muut joutuvat olemaan siellä kaksi vuotta. Armeija-ajalta maksetaan täyden ylläpidon ja vaaatetuksen lisäksi palkkaa 10 paikallispesoa kuukaudessa (=0.40 euroa!), joka ei riitä edes yhteen bussimatkaan kodin ja varuskunnan välillä. Yliopiston käyneet joutuvat tekemään valmistuttuaan vuoden töitä valtiolle valtion määräämässä paikassa tosin yleensa kuitenkin opiskelemallaan alalla. Antonio kertoo itse tekevänsä ajoittain viittä eri työtä: matkaoppaan lisäksi hän toimii partiolaisten ohjaajana, liikunnan opettajana koulusssa, hierojana hoitolaitoksessa ja kirjoittaa vielä urheilujuttuja internettiin -emme kysyneet, montako viikkotuntia kuubalaisen perustyö sisältää, että aikaa on niin monen homman tekemiseen. Parhaaimman asnion saa kuulemma esimerkiksi taksinajosta, jos omistaa itse taksin. Myös erilaiset palveluammatit, joissa maksetaan tippiä, ovat haluttuja, tipeistä muodostuu usein isompi ansio kuin varsinaisesta palkasta.

Retken päätteeeksi palaamme Cienfuegosiin. Saamme kadun reunasta taas taksitarjouksen (hinnat vaihtelevat 5-15 euron välillä matkan pituuden mukaan, taksiyrittäjän ansioksi tuosta jää vain osa, koska nämä isot jenkkiautot vievät paljon bensaa!) purjeen hakemiseen. Tällä kerralla pidämme päämme ajo-ohjeiden antamisessa ja löydämmekin suoraan verstaaalle, jossa purje on sovitusti valmiina. Hyvä, yksi stressi vähemmän:-)

KIIRASTORSTAIN KABAREE

Kävelemme illalla yhdeksän jälkeen kohti kaupungin tällä laidalla olevaa kabareeta, Cabaret TropiSur (normaalisti olemme tähän aikaan jo nukkumassa, meri-ilmasto väsyttää). Muutama päivä sitten turisti-infon täti kehui paikkaa tavallisten kuubalaisten paikkana ja hyvää ruokaakin pitäisi olla tarjolla ("I can go, you can go"). Kabareen portilla tapaamme ystävällisen nelikymppisen miehen, joka sanoo olevansa töissä siellä ja opastaa meidät sisään, vaikka esitys alkaakin vasta reilun tunnin kuluttua. Samalla kuulemme, että siellä ei ole ruokaravintolaa, ainoastaan juomia. Mutta ei haittaa, mies lähtee näyttämään meille lähellä olevan ystävänsä ravintolan, johon kävelemme viidessä minuutiss. Matkalla hän ehtii kertoa sujuvalla englannin kielellä toimivansa kabareen taustajoukoissa ja olevansa varsinaiselta ammatiltaan hatuntekijä, jonka tekemiä päähineitä on kabareen tanssijoilla. Ravintola Ebeneser osoittautuu helpotukseksemme oikeasti hyväksi ravintolaksi, ruoka on herkullista ja henkilökunta mukavaa. (Kuubassa ravintoloiden taso vaihtelee tosi paljon, mekin saimme täällä ensimmäisellä ravintolakäynnillä koko elämämme huonointa ruokaa puitteeltaan tasokkaan oloisessa pöytäliinapaikassa, kokki olisi ansainnut mitalin tavallisten ruoka-aineiden pilaamisesta, mutta positiivista oli, että sen jälkeen taso ei ole voinut laskea!)

Ruokailun jälkeen palaamme kabareen ovelle, jossa hatuntekijä on meitä odottamassa kertoen, että hän on neuvotellut ovimiehen kanssa meille erikoishinnan, vain 5€/nenä, normaalisti turisti maksaa enemmän (tiedä sitten, kuka vedätti ketä, kun kadulla olleessa mainoksessa kerrotaan hinnan olevan paikallisille 1 € ja "ekstranjeros" 2 €). Seuraavaksi hatuntekijä johdattaa meidät hyvällä paikalla olevaan pöytään, toivottaa mukavaa iltaa ja lähtee valmistautumaan esityksen alkamiseen. Kabaree on ammattimaisesti tehty parinkymmenen tanssijan ja laulajan esittämä show, ikään kuin karibialainen Moulin Rouge. Karibialaiset rytmit vaihtuvat vahvan miesduon esityksen kautta todella taitavaan breakdanceen ja paikkakunnan oman rickymartinin lauluun. Tanssivat miehet ovat komeita ja naiset vähäpukeisia, kesken vauhdikkaan tanssin putoaa yhdeltä naiselta yläosa, mutta esitys jatkuu yläosattomissa loppuun asti -jäämme miettimään, oliko se tarkoituksellista vai vahinko. Kabaree antaa taas ihan erilaisen kuvan Kuubasta ja sen ihmisistä sekä muistuttaa samalla, että myös Kuuba on todellakin Karibiaa!

Esityksen jälkeen hatuntekijä käy luonamme juttelemassa. "Pidimmekö esityksestä, huomasimmeko hänen ryhmänsä tekemät päähineet?" Kyllä, todella viiihdyimme ja sulkapäähineet olivat upeita. Ainut, mitä jäimme keskenämme ihmettelemään, on näiden ihmisten ystävällisyys ja positiivisuus. Tavallisen ihmisen elämä pienen palkan ja siihen verrattuna kalliiden elinkustannusten kanssa ei ole Kuubassa helppoa, mutta kaikkialla täällä aistii kummallisen positiivisen elämänasenteen, siitä olisi opittavaa monella "paremmissa" oloissa olevalla.


LANKALAUANTAI TRINIDADISSA

Aamulla pöristämme jo ennen kello kahdeksaa kohti marinan rantaa, kiinnitämme Möhkön pieneen palmuun ja olemme valmiit päiväretkelle Trinidadin kaupunkiin. Marinan portilla meitä odottaa sovitusti vaaleansininen vanha jenkkiauto omistajansa ja kuskin kanssa -Kuubassa yksityiset ihmiset saavat nykyään ajaa taksikyytejä omilla autoillaan, emme tiedä, tarvitaanko siihen jokin lupa vai ei. Kertaamme vielä omistaja Candidon kanssa, että 80 km matka maksaa edestakaisin 50€ (olisimme voineet etsiä muita veneiljöitä samaan kyytiin jakaaksemme kustannukset, mutta tähän lähtöön ei löytynyt ketään) ja kuski hakee meidät takaisin iltapäivällä kello 17. Sitten vaan herrasväki takapenkille, tässä autossa on jopa istuinten jouset tallella, emme putoa tyhjään penkkiin kuten purjeenvientireissulla. Matka menee mukavasti läpi muutaman pienen kylän ja maaseudun, kaikkialla on siistiä, rähjäisyys puuttuu, vaikka alue paikoitellen onkin selvästi köyhempää. Yhtäkkiä kuski hiljentää vauhtia ja väistelee jotakin, mitä nyt? Tiellä on sadoittain rapuja!!! Ravut muuttavat johonkin juuri tähän aikaan vuodesta ja kulkureitti kulkee tämän maantien yli. Kommunikaatiovaikeuksien vuoksi jää epäselväksi, menevätkö ravut nyt mereen vai vuorille -meistä näyttää, että suunta olisi merestä poispäin. Autoilijoiden väistelystä huolimatta osa ravuista tulee yliajetuksi, koska niitä on todella tiheässä ja useamman kilometrin matkalla (Providenciassa kuulimme, että siellä vietetään erityisiä juhlia rapujen muuton aikana ja armeija pysäyttää liikenteen kokonaan jollakin tien pätkällä).

Trinidad on 500 vuotta vanha kaupunki, jossa on kapeat mukulakivikadut, paljon värikkäitä taloja ja entisöityjä/entisöitäviä rakennuksia sekä myös enemmän turisteja. Kävelemme ympäri kaupunkia turistitoimistossa valokuvaamamme kartan mukaan (virkailija on todella pahoillaan, että heillä ei ole karttoja, vaikka nyt on turistisesonki). Kaupungin toisella laidalla saamme polkupyörätaksin kuljettajalta tarjouksen ajella kyydissä takasin vanhaan kaupunkiin. Kuumissamme ja jalat jo kipeinä päätämme työllistää uutteran pyöräilijän. Vähän kyllä hävettää istua takapenkillä kyydissä, kun hän puuskuttaa ylämäkeen parikymmentä minuuttia, onneksi kuitenkin epätasaista asfalttia eikä mukulakiviä. Luovutamme jo ennen sovittua määäränpäätä ja maksamme pyydetyn kahden euron lisäksi yhden euron tippinä.

Iltapäivällä istumme musiikkitalon rappusilla varjossa, kun luoksemme tulee vanhempi herrasmies. Kuultuaan, että olemme Suomesta, hän alkaa luetella "Helsinki, Vantaa, Espoo, Suomi itsenäistyi 1917, Suomen sota 1940-44, Saksa auttoi... mitä ihmettä? Onko Senor käynyt Suomessa? Ei ole, vaan hän kertoo matkailevansa unelmissaan, tutkii karttoja ja kirjoja ja kirjoittaa runoja. Hetken kuluttua hän kaivaa kangasrepustaan monta kovin kulunutta pahvikantista vihkoa ja löytää Suomen sivut. Siellä hänellä on itse kirjoittamiaan runoja Suomesta (kaikista Euroopan ja Amerikan maista) ja hän lukee meille ensimmäisen Suomen runon, jossa on todella mainittu Helsinki, Espoo, Vantaa sekä Turku, Lieto, Raisio ja Maarienhamina, ja runoja on lisää seuraavilla sivuilla. Seuraavaksi hän kysyy nimiämme ja alkaa kirjoittaa runoa meille (liitän kuvat runoista tänne, kunhan jonain päivänä olemme taas toimivan netin äärellä). Ammatikseen Luis kertoo olevansa runoilija ja toimivansa jossakin täällä Trinidadissa olevalla taiteilijoiden kadulla. Ihan kaikkea hänen kertomaaansa emme ymmärrä, mutta se ei meitä haittaa. Rahaa Luis ei missään vaiheessa pyydä, mutta maksamme runosta kirjoituspalkkiona 2 euroa. Kaikkea mielenkiintoista täällä tapaa:-)