Message from: Maiju Suurnäkki

PÄÄSIÄISVIIKKO KUUBASSA 5.4.2015


TIISTAI PURJEENKORJAAJALLA

Aamulla olemme ajoissa rannassa korjaukseen menossa olevan purjeen kanssa. Porttivahti kysyy, haluammeko taksin ja näyttää portin takana olevaa autoa. Ei, kiitos vain, emme tarvitse, odotamme eilistä taksiamme tähän kello yhdeksäksi. Porttivahti kertoo, että iso vihreä jenkkiauto oli odotellut portilla pitkään, mutta on nyt jo mennyt. Emme ymmärrä, miten niin on mennyt, sovittuun aikaanhan on vielä 10 minuuttia. Porttivahti sanoo, että kello on nyt lähes kymmenen ja näyttää varmuuden vuoksi kännykästä aikaa. Me olemme siis tietämättämme eläneet tulostamme asti neljä vuorokautta väärässä ajassa -no, sattuuhan sitä, tunti sinne tai tänne, mutta taksikuskin puolesta harmittaa, kun on odotellut meitä turhaan.

Hyppäämme tarjottuun taksiin ja pakkaamme purjeen takaluukkuun. Vanha jenkkiauto on tämäkin, "moni kakku päältä kaunis", toteamme, kun tipahdamme jousettoman takapenkin uumeniin. Loppumatkasta yritämme neuvoa kuskia, joka osoitelapusta huolimatta ei löydä perille. Aluetta tuntemattoman turistin ohjeet kaikuvat ensin kuuroille korville ja kuski kääntyy päätieltä ihan väärään suuntaan. Meidän itsepintaisten vastaväitteiden ja muutaman paikallisilta kysytyn ohjeen jälkeen olemme taas purjemaakarin ovella. Luicito ihmettelee huolestuneena, eikö eilen sovittu auto tullutkaan. "Kyllä tuli ja meni, kun meillä on kellossa ihan väärä aika", selitys tyydyttää maanmiehensä käytöksestä huolestunutta miestä.

Luiciton verstaan lattialla saamme purjeen kunnolla auki ja repeämiä ei onneksi löydy enempää, vain ne kaksi, jotka olimme huomanneet. Ammattimiehellä on selvä näkemys, mitä purjeelle tehdään ja luotamme huojentuneina hänen osaamiseensa. Luicito lupaa korjata purjeen huomiseksi ja hinnaksi sovitaan satanen.

KESKIVIIKKO VESIPUTOUKSILLA EL NICHOS

Taas oli aikainen aamuherätys ja olemme jo ennen kello kahdeksaa menossa läheisen hotellin aulaan, josta matkatoimiston auto tulee hakemaan meidät koko päivän kestävälle vesiputousretkelle. Hetken odotettuamme kävelee ovesta urheilullisesti pukeutunut nuorimies Antonio, tulee luoksemme ja kysyy Mariaa Suomesta. Edellisenä päivänä matkatoimiston virkailija kirjoitti henkilötiedot kohtaan vain kaikki kolme etunimeäni ja niistä nyt toinen eli Marja on muuttanut muotoaaan espanjalaiseen kieleen sopivaksi Mariaksi, sopiihan se:-)

Retkiseurueemme ei ole suuri, vain me, kaksi saksalaista nuorta miestä, yksi espanjalainen nuorimies, opas Antonio ja autokuski. Matkaa teemme nykyaikaisella tila-autolla pienten kylien ja maaseudun läpi. Kaikkialla on hämmästyttävän siistiä, kylissä talot ovat pienempiä ja alkeellisimpia, mutta monissa paikoissa näkemiämme hökkelikyliä ei löydy (onko niitä jossakin kauempana tiestä vai onko alin asumustaso tässä sosialistisessa maassa Itä-Karibian oloja parempi?)

Kuubassa kasvatetaan paljon sokeriruokoa ja matkalle pysähdymme pienen kojun luo, jossa myydään juotavaa. Kojun takana on pieni sokeriruokopuristamo. Laitteen käyttäjä työntää nipun sokeriruokoa pyörivän koneen sisään, ilman mitään suojalaitteita -kaikki sormet näyttävät edelleen olevan tallella. Laitteen sivusta valuu sokeriruokomehua kannuun. Saamme jokainen palan halkaistua sokeriruokoa pureskeltavaksi, sitä purraan kuin purukumia ja jämät syljetään maahan. Lopuksi saamme vielä maistaa jäillä viilennettyä sokeriruokomehua. Yllätykseksemme mehu ei ole liian imelää, oikeastaan ihan hyvää, ainakin yksi lasillinen.

Perillä vuoristossa El Nichon alueella on luonnonpuisto, jossa on isohko komea vesiputous (nyt on kuiva kausi lopuillaan, vettä on paljon enemmän kesällä), vesi jatkaa matkaa alaspäin puroja pitkin usean eri luonnon muovaaman altaan kautta. Vihreään metsään on tehty polku kiveämällä ja rakentamalla siltoja purojen yli. Kaikkialla on rauhallista ja hiljaista, linnut livertävät ja aurinko paistaa jossakin puiden yläpuolella jättäen metsän mukavan viileäksi. Altaissa voi uida ja jyrkimmällä kalliolla jopa sukeltaa kuuden metrin korkeudesta alla olevaan pieneen lampeen. Me tyydymme kahlaamaan viileässä vedessä ja katselemaan, kun seurueemme nuoret miehet hyppivät veteen paikallisen sukellusmestari/ensiapumiehen ohjauksessa. Onneksi olimme lähteneet aamulla varhain liikkeelle, saimme lähes koko alueen vain itsellemme, vasta viimeisellä altaalla iso saksalainen turistiryhmä saavuttaa meidät.

Retken hintaan kuuluu myös lounas, jota nautimme alueella olevan ravintolan isolla katetulla terassilla kuunnellen samalla paikallista muusikkoryhmää. Tarjoilu on tyypillistä kuubalaista ruokaa, tuoresalaattia, riisi-mustapapusekoitusta, ihanan ylikypsäksi keitettyä kanaa ja keitettyä kurpitsaa -yksinkertaista, mutta hyvää:-) Lounasta syödessä kyselemme Antoniolta kuubalaisesta elämästä ja hän uskaltautuukin kertomaan asioista, vaikka aiemmin matkalla auton luona ollessa halusi puhua vain luonnosta, koska ei halua menettää työpaikkaansa. Saamme kuulla, että jokaisen kuubalaisen täytyy tehdä työtä elääkseen (vain sairaat, vammaiset ja vanhukset saavat avustusta) ja lähes kaikki tekevät useampaa työtä ansaitakseen riittävästi pärjätäkseen. Antonion mukaan kuubalaisen kuukausiansio yhdestä työstä on vain 25-35 euroa, perusansio ei sanottavsti nouse, vaikka koulutusta olisi enemmän. Valtio maksaa kaiken koulutuksen, kaikki käyvät vähintään 9 vuotta koulua. Yliopiston käyneet selviävät armeijasta vuodella, muut joutuvat olemaan siellä kaksi vuotta. Armeija-ajalta maksetaan täyden ylläpidon ja vaaatetuksen lisäksi palkkaa 10 paikallispesoa kuukaudessa (=0.40 euroa!), joka ei riitä edes yhteen bussimatkaan kodin ja varuskunnan välillä. Yliopiston käyneet joutuvat tekemään valmistuttuaan vuoden töitä valtiolle valtion määräämässä paikassa tosin yleensa kuitenkin opiskelemallaan alalla. Antonio kertoo itse tekevänsä ajoittain viittä eri työtä: matkaoppaan lisäksi hän toimii partiolaisten ohjaajana, liikunnan opettajana koulusssa, hierojana hoitolaitoksessa ja kirjoittaa vielä urheilujuttuja internettiin -emme kysyneet, montako viikkotuntia kuubalaisen perustyö sisältää, että aikaa on niin monen homman tekemiseen. Parhaaimman asnion saa kuulemma esimerkiksi taksinajosta, jos omistaa itse taksin. Myös erilaiset palveluammatit, joissa maksetaan tippiä, ovat haluttuja, tipeistä muodostuu usein isompi ansio kuin varsinaisesta palkasta.

Retken päätteeeksi palaamme Cienfuegosiin. Saamme kadun reunasta taas taksitarjouksen (hinnat vaihtelevat 5-15 euron välillä matkan pituuden mukaan, taksiyrittäjän ansioksi tuosta jää vain osa, koska nämä isot jenkkiautot vievät paljon bensaa!) purjeen hakemiseen. Tällä kerralla pidämme päämme ajo-ohjeiden antamisessa ja löydämmekin suoraan verstaaalle, jossa purje on sovitusti valmiina. Hyvä, yksi stressi vähemmän:-)

KIIRASTORSTAIN KABAREE

Kävelemme illalla yhdeksän jälkeen kohti kaupungin tällä laidalla olevaa kabareeta, Cabaret TropiSur (normaalisti olemme tähän aikaan jo nukkumassa, meri-ilmasto väsyttää). Muutama päivä sitten turisti-infon täti kehui paikkaa tavallisten kuubalaisten paikkana ja hyvää ruokaakin pitäisi olla tarjolla ("I can go, you can go"). Kabareen portilla tapaamme ystävällisen nelikymppisen miehen, joka sanoo olevansa töissä siellä ja opastaa meidät sisään, vaikka esitys alkaakin vasta reilun tunnin kuluttua. Samalla kuulemme, että siellä ei ole ruokaravintolaa, ainoastaan juomia. Mutta ei haittaa, mies lähtee näyttämään meille lähellä olevan ystävänsä ravintolan, johon kävelemme viidessä minuutiss. Matkalla hän ehtii kertoa sujuvalla englannin kielellä toimivansa kabareen taustajoukoissa ja olevansa varsinaiselta ammatiltaan hatuntekijä, jonka tekemiä päähineitä on kabareen tanssijoilla. Ravintola Ebeneser osoittautuu helpotukseksemme oikeasti hyväksi ravintolaksi, ruoka on herkullista ja henkilökunta mukavaa. (Kuubassa ravintoloiden taso vaihtelee tosi paljon, mekin saimme täällä ensimmäisellä ravintolakäynnillä koko elämämme huonointa ruokaa puitteeltaan tasokkaan oloisessa pöytäliinapaikassa, kokki olisi ansainnut mitalin tavallisten ruoka-aineiden pilaamisesta, mutta positiivista oli, että sen jälkeen taso ei ole voinut laskea!)

Ruokailun jälkeen palaamme kabareen ovelle, jossa hatuntekijä on meitä odottamassa kertoen, että hän on neuvotellut ovimiehen kanssa meille erikoishinnan, vain 5€/nenä, normaalisti turisti maksaa enemmän (tiedä sitten, kuka vedätti ketä, kun kadulla olleessa mainoksessa kerrotaan hinnan olevan paikallisille 1 € ja "ekstranjeros" 2 €). Seuraavaksi hatuntekijä johdattaa meidät hyvällä paikalla olevaan pöytään, toivottaa mukavaa iltaa ja lähtee valmistautumaan esityksen alkamiseen. Kabaree on ammattimaisesti tehty parinkymmenen tanssijan ja laulajan esittämä show, ikään kuin karibialainen Moulin Rouge. Karibialaiset rytmit vaihtuvat vahvan miesduon esityksen kautta todella taitavaan breakdanceen ja paikkakunnan oman rickymartinin lauluun. Tanssivat miehet ovat komeita ja naiset vähäpukeisia, kesken vauhdikkaan tanssin putoaa yhdeltä naiselta yläosa, mutta esitys jatkuu yläosattomissa loppuun asti -jäämme miettimään, oliko se tarkoituksellista vai vahinko. Kabaree antaa taas ihan erilaisen kuvan Kuubasta ja sen ihmisistä sekä muistuttaa samalla, että myös Kuuba on todellakin Karibiaa!

Esityksen jälkeen hatuntekijä käy luonamme juttelemassa. "Pidimmekö esityksestä, huomasimmeko hänen ryhmänsä tekemät päähineet?" Kyllä, todella viiihdyimme ja sulkapäähineet olivat upeita. Ainut, mitä jäimme keskenämme ihmettelemään, on näiden ihmisten ystävällisyys ja positiivisuus. Tavallisen ihmisen elämä pienen palkan ja siihen verrattuna kalliiden elinkustannusten kanssa ei ole Kuubassa helppoa, mutta kaikkialla täällä aistii kummallisen positiivisen elämänasenteen, siitä olisi opittavaa monella "paremmissa" oloissa olevalla.


LANKALAUANTAI TRINIDADISSA

Aamulla pöristämme jo ennen kello kahdeksaa kohti marinan rantaa, kiinnitämme Möhkön pieneen palmuun ja olemme valmiit päiväretkelle Trinidadin kaupunkiin. Marinan portilla meitä odottaa sovitusti vaaleansininen vanha jenkkiauto omistajansa ja kuskin kanssa -Kuubassa yksityiset ihmiset saavat nykyään ajaa taksikyytejä omilla autoillaan, emme tiedä, tarvitaanko siihen jokin lupa vai ei. Kertaamme vielä omistaja Candidon kanssa, että 80 km matka maksaa edestakaisin 50€ (olisimme voineet etsiä muita veneiljöitä samaan kyytiin jakaaksemme kustannukset, mutta tähän lähtöön ei löytynyt ketään) ja kuski hakee meidät takaisin iltapäivällä kello 17. Sitten vaan herrasväki takapenkille, tässä autossa on jopa istuinten jouset tallella, emme putoa tyhjään penkkiin kuten purjeenvientireissulla. Matka menee mukavasti läpi muutaman pienen kylän ja maaseudun, kaikkialla on siistiä, rähjäisyys puuttuu, vaikka alue paikoitellen onkin selvästi köyhempää. Yhtäkkiä kuski hiljentää vauhtia ja väistelee jotakin, mitä nyt? Tiellä on sadoittain rapuja!!! Ravut muuttavat johonkin juuri tähän aikaan vuodesta ja kulkureitti kulkee tämän maantien yli. Kommunikaatiovaikeuksien vuoksi jää epäselväksi, menevätkö ravut nyt mereen vai vuorille -meistä näyttää, että suunta olisi merestä poispäin. Autoilijoiden väistelystä huolimatta osa ravuista tulee yliajetuksi, koska niitä on todella tiheässä ja useamman kilometrin matkalla (Providenciassa kuulimme, että siellä vietetään erityisiä juhlia rapujen muuton aikana ja armeija pysäyttää liikenteen kokonaan jollakin tien pätkällä).

Trinidad on 500 vuotta vanha kaupunki, jossa on kapeat mukulakivikadut, paljon värikkäitä taloja ja entisöityjä/entisöitäviä rakennuksia sekä myös enemmän turisteja. Kävelemme ympäri kaupunkia turistitoimistossa valokuvaamamme kartan mukaan (virkailija on todella pahoillaan, että heillä ei ole karttoja, vaikka nyt on turistisesonki). Kaupungin toisella laidalla saamme polkupyörätaksin kuljettajalta tarjouksen ajella kyydissä takasin vanhaan kaupunkiin. Kuumissamme ja jalat jo kipeinä päätämme työllistää uutteran pyöräilijän. Vähän kyllä hävettää istua takapenkillä kyydissä, kun hän puuskuttaa ylämäkeen parikymmentä minuuttia, onneksi kuitenkin epätasaista asfalttia eikä mukulakiviä. Luovutamme jo ennen sovittua määäränpäätä ja maksamme pyydetyn kahden euron lisäksi yhden euron tippinä.

Iltapäivällä istumme musiikkitalon rappusilla varjossa, kun luoksemme tulee vanhempi herrasmies. Kuultuaan, että olemme Suomesta, hän alkaa luetella "Helsinki, Vantaa, Espoo, Suomi itsenäistyi 1917, Suomen sota 1940-44, Saksa auttoi... mitä ihmettä? Onko Senor käynyt Suomessa? Ei ole, vaan hän kertoo matkailevansa unelmissaan, tutkii karttoja ja kirjoja ja kirjoittaa runoja. Hetken kuluttua hän kaivaa kangasrepustaan monta kovin kulunutta pahvikantista vihkoa ja löytää Suomen sivut. Siellä hänellä on itse kirjoittamiaan runoja Suomesta (kaikista Euroopan ja Amerikan maista) ja hän lukee meille ensimmäisen Suomen runon, jossa on todella mainittu Helsinki, Espoo, Vantaa sekä Turku, Lieto, Raisio ja Maarienhamina, ja runoja on lisää seuraavilla sivuilla. Seuraavaksi hän kysyy nimiämme ja alkaa kirjoittaa runoa meille (liitän kuvat runoista tänne, kunhan jonain päivänä olemme taas toimivan netin äärellä). Ammatikseen Luis kertoo olevansa runoilija ja toimivansa jossakin täällä Trinidadissa olevalla taiteilijoiden kadulla. Ihan kaikkea hänen kertomaaansa emme ymmärrä, mutta se ei meitä haittaa. Rahaa Luis ei missään vaiheessa pyydä, mutta maksamme runosta kirjoituspalkkiona 2 euroa. Kaikkea mielenkiintoista täällä tapaa:-)

Message from: Maiju Suurnäkki

OLIPA KERRAN KUUBASSA 30.03.2015


LAASTARIA

Kävelemme marinasta kaupungille parin kilometrin matkan, emme ota polkupyörätaksia, emme hevoskärryjä emmekä edes tavallista taksia, "nos gusta caminar" on meidän vakiorepliikki kaikille kyydin tarjoajille (hulluja turisteja, tykkäävät kävellä!). Kävelyn palkaksi saan jalkaani kirvelevän hiertymän ja laastari/ensiapu/meikkipussi jäi tietenkin veneelle. Kyselen laastarin ostopaikkaa alkeellisella espanjan taidollani ja näytän varmuuden vuoksi jalkaa, vanhempi rouva neuvoo seuraavalle kadulle, siellä jossakin on kauppa, mutta puhuu samalla jotain optikosta ja tekee käsillään silmälasien kuvan. Seuraava katu onkin kävelykatu, jossa on paljon liikkeitä, mutta optikko/apteekkiliikettä emme löydä. Kysytään siis uudelleen seuraavilta rouvilta, jotka viittaavat ihan vieressä olevaan Farmaciaan. Farmaciassa näytän taas jalkaa myyjätytölle, si, curita siihen tarvitaan, mutta ei täällä myydä mitään sellaista, ainoastaan rasvoja ja purkeista päätellen myös nesteitä ja pillereitä. Tyttö yrittää neuvoa meille jonkin toisen mahdollisen ostopaikan, mutta tulee sitten siihen tulokseen, ettei niitä missään myydä tällä hetkellä. Kun tulemme ulos Farmaciasta ovat äskeiset rouvat ovella kysymässä, löytyikö laastaria. Ai ei, no tässä olisi, ja toisen rouvan tytär ojentaa kahta pientä laastaria minulle. Rouvat seuraavat laastarointia tyytyväisinä ja minä kiittelen kovasti kysyen vielä, maksaako tämä jotain -no ei tietenkään, hyvä jos auttaa!:-)

RAHANVAIHTOA

Kuubassa ei voi maksaa minkään muun maan valuutalla (paitsi marinassa euroilla sekä dollareilla), joten etsimme rahanvaihtopistettä. Kyselyn tuloksena kuulemme, että pankissa rahaa vaihdetaan, siis kaupungissa. Kaupungissa löydämme itsemme monen kyselyn jälkeen kadulta pienen konttorin edestä, tässä jonotetaan johonkin, ikkunassa on lappu, jossa on mainittu rahanvaihto (missään ei ole mitään pankkiin viittaavaa sanaa). Varmistamme vielä jonon viimeiseltä rouvalta, että täällä todella voi vaihtaa euroja. Lyhyen jonotuksen jälkeen pääsemme sisälle, tiskillä vaihdamme euroja Kuuban CUCeiksi (Convertible Peso), eli viralliseksi turistivaluutaksi, joka on arvoltaan lähes sama kuin euro. Yritämme kysyä virkailijalta, pärjäämmekö pelkästään näillä rahoilla vai tarvitsemmeko myös paikallisia pesoja, mutta virkailija pyytää meitä puhumaan vahtimestarin kanssa. Vahtimestari selittää meille sujuvalla englannin kielellä Kuuban kahden valuutan eron, paikallista pesoa (CUP) käytetään ainakin toreilla ja kauppahalleissa sekä joissakin valtion omistamissa ravintoloissa, myös bussissa maksetaan sillä, osassa kaupoista käytetään vain CUCia ja osassa CUPia. Hieman sekavaa, kun lompakossa on nyt kahta valuuttaa, joiden arvo on hyvin erilainen, kun 1 CUC = 25 CUP. Vahtimestari kertoo vielä, että meillä on myös lähellä marinaa rahanvaihtopiste.

PURJEENKORJAAJAA ETSIMÄSSÄ

Tänne Kuubaan tullessa huomasimme, että meillä on isopurjeessa pitkittäisrepeämä purjeen takareunassa (purje on uusi, juuri Suomesta lähtiessä ostettu, kummastuttaa repeämän ilmestyminen, näyttää, että purje on revennyt taitekohdasta) -mistä ja millainen purjeenkorjaaja täältä löydetään vai pystymmekö korjaamaan repeämän itse? Marinasta saamme paikallisen purjemaakarin nimen ja osoitteen, siis sinne kyselemään korjaustapoja. Kaupungilla ihmettelemme taksikäytäntöä, viralliset keltaiset taksit näyttävät kaikki olevan varattuja, mutta osassa tavallisen näköisiä henkilöautoja on taksitarra tuulilasissa. Pysäytämme yhden tarrallisen auton, varmaan 50 vuotta vanha jenkkityyppinen pyöreänurkkainen vihreä pakettiauto, jonka takaosaan on lisätty penkit molemmille sivuille matkustajia varten. Me pääsemme kuitenkin kuskin viereen etupenkille ja kuski suunnistaa osoitelapun mukaan varmistettuaan vielä reitin oikealta taksikuskilta. Auto kolisee ja rämisee, mutta eteenpäin mennään, tiessä on vain niin paljon monttuja. Useamman kyselyn jälkeen olemme vihdoin oikean varastorakennuksen edessä (kaupungissa on meidän mielestä hyvin suoralla viivoittimella vedetty selkeä asemakaava ja kadut on numeroitu järjestyksessä, on vain Calle xx ja Avenida xx, mutta ei se käytännössä niin selkeä olekaan). Täällä asuvat tavalliset ihmiset, vähän köyhemmät alkeellisimmissa oloissa. Kaduilla yleisin kulkuneuvo on hevonen rattaineen, rakennukset ovat vanhoja ja ränsistyneitä, kujilla kulkee vihannesmyyjiä työntökärryineen. Yksi selkeä ero on muissa maissa näkemiimme köyhempiin alueisiin, täältä puuttuu yleinen roskaisuus ja pask..suus. Taksikuskimme varmistaa, että olemme tulleet oikeaan paikkaan ja johdattaa meidät oikealle ovelle, jonka takaa löytyy purjemaakari Luicito verstaineen. Valokuvien näytön ja pienien kommunikaatiovaikeuksien jälkeen pääsemme yhteisymmärrykseen, että Luicitolla on liimaa, jolla voi ensin liimata paikan repeytyneen kohdan päälle ja sen jälkeen ommella siksakkia koneella paikan reunoihin. Hyvä, tulos on toivottavasti parempi kuin meidän korjausyritys pelkästään käsin ommellen. Tuomme siis purjeen huomenna aamulla tänne ja palkkaamme samantien taksikuskimme hakemaan meidät ja purjeen marinasta aamuyhdeksältä -toivotaan, että auto kestää. Nautimme taksikyydistä takaisin marinaan ja maksamme tämän päivän ajosta 10 CUCia (= noin 10 euroa).

Message from: Maiju Suurnäkki

KUUBA 29.03.2015

Pari päivää Cienfuegosissa Kuubassa vietetty ja kaupungilla kävellessä olo on kuin olisi tipahtanut vanhaan elokuvaan. Suoria leveitä viivottimella vedettyjä katuja, kopsuttelevia hevosia kärryjensä edessä, paljon vanhoja amerikkalaisia autoja, polkupyörätakseja, upeita hyvin kunnossa pidettyjä vanhoja rakennuksia (myös rähjäisempää asutusta löytyy), erittäin ystävällisiä ihmisiä...

Tullessa emme ole saaneet edes ankkuria kunnolla pohjaan marinan edustalla, kun ensimmäiset viranomaiset kumiveneellään ovat jo vierellämme. Tulija on lääkäri/terveysviranomainen, joka suorittaa terveystarkastuksen eli mittaa meiltä kuumeen ja kyselee tietoja mahdollisista taudeista ja Afrikassa käynnistä (ei haittaa, että olimme käyneet Kap Verdellä toissa vuonna). Saamme terveen leiman papereihin ja luvan pudottaa keltaisen Q-lipun alas (aina uuteen maahan mennessä vedetään saalinkiin keltainen lippu, joka jo muinoin oli merkkinä mahdollisista taudeista, rutosta yms, nykyään lippu on useimmiten tullaamattomuuden merkki). Lääkärin jälkeen viranomaisia tulee lisää ja kaavakkeita täytetään paljon. Normaalien kysyttävien asioiden (aseet, huumeet) lisäksi papereihin tulee merkinnät mukanamme olevien vihannesten, hedelmien ja kananmunien määrästä, jopa kansainvälisten roskien määrä roskapusseina pitää ilmoittaa. Mistä tulemme (viimeiset kymmenen satamaa listataan ja Kolumbia herättää taas mielenkiintoa) ja mihin menemme, onko täällä veneeseen tulossa lisää matkustajia. Välillä käymme marinassa maksamassa viisumimaksut ja korvauksen kaikista täytetyistä papereista, reilu 100 euroa riittää. Samalla teemme myös sopimuksen marinan kanssa ankkuripaikan käytöstä, saamme maksaa 8 euroa/päivä siitä, että saamme olla ankkurissa, käydä marinan kylmässä lirusuihkussa, jättää Möhkömme (=kumiveneen) marinan hiekkarannallle (mihinkään muualle ei kumiveneellä saa mennä eli jos aikoo poistua veneestä, on pakko olla sopimus marinan kanssa!) ja jättää roskamme marinan roskiksiin. Maksureissun jälkeen palaamme veneelle ja saamme peräämme vielä yhden viranomaisjoukon, kuusi tullin miestä kahden koiran kanssa. Koirat tekevät hommansa nopeasti, ei mitään ilmoitettavaa heillä, ja miehet tutkivat muutamaa kaappia ja laatikkoa (suurin kiinnostuksen aihe on kaapista löytynyt ikivanha Nokian kännykkä ja portaikon lokerossa ollut munakello). Yksi miehistä kömpii takasviitin sängyn reunalle ja katsoo pari kaapin päällä olevaa koria, kunnes luovuttaa pahoinvoivana koko homman (lahdella tuulee ja vene rullaa aallokossa hieman epämukavasti). Meiltä kysytään vielä Kolumbiassa olosta, tekivätkö kolumbialaiset tarkastuksen veneeseen. Kerromme, että eivät tehneet, mutta Grand Caymanin tulli viihtyi veneessämme neljä tuntia purkien lähes kaiken auki löytämättä mitään -näiden miesten mielestä melko huvittavaa, koska heillä aikaa meni noin 20 minuuttia:-) Koko prosessi ankkurin laskun jälkeen kesti maksimissaan kaksi tuntia, jonka jälkeen meillä on leimatut passit käsissä ja lupa olla maassa 30 päivää, lisäaikaakin myönnetään toinen kuukausi, jos aiomme viihtyä pidempään.

Netti täällä ei toimi, tai vaikka jossakin hotellissa on periaatteessa toimiva netti, ei siihen tarvittavaa ostettavaa korttia ainakaan tällä hetkellä ole myynnissä, ehkä jonain päivänä, sanoi hotellin virkailijatäti. Tällä hetkellä yhteydenpito on siis satellittipuhelimen varassa (joka onneksi toimii, eli jenkit eivät ainakaan tällä hetkellä estä satelliittien toimintaa tällä alueella), saamme laitettua päivityksiä tänne blogiin ja meille päin voi myös laittaa viestejä (ohjeet löytyy kotisivuilta http://www.sy-panthera.com kohdasta "info".